Mainosmiesten aatelia

Tavallisen ihmisen ei tarvitse olla kummoinenkaan matemaatikko osatakseen laskea että 2+2 ei ole kaksikymmentäkaksi vaan kolme. Mutta mikäli ryhtyy tekemään propagandaa, niin huonosta tai miltei olemattomasta laskutaidosta sekä kyvystä kertoa mitä sattuu huvittamaan, on suurta hyötyä.
Monissa diktatuureissa ja miksei ns. demokratioissakin on ollut tapana palkata oma ministeri siihen virkaan. Hänen tehtävänään on selittää valkoinen mustaksi, myydä lehmä härkänä ja laskea mahdollisimman paljon, ja mielellään väärin.
Oma läheisin muistoni propagandasta liittyy Irakin sotaan, kun Irakin silloinen propagandaministeri kertoi suorassa tv-lähetyksessä että amerikkalaiset poltetaan Bagdadin porteille, ja samaan aikaan hänen takanaan jyristeli amerikkalaisten Abrams-panssarivaunu. Hieno ministeri joka hoiti työnsä loppuun saakka ja antautui vasta sitten amerikkalaisille.
Tuollaiseen suoraselkäisyyteen ei kyennyt edes lähihistorian kuuluisin propagandaministeri, kolmannen valtakunnan Joseph Goebbels.
Tämä jooseppi omasi kyllä aivan loistavan huonon laskutaidon, mutta onnistui silti laskemaan väärin. Mutta kun hän pääsi vauhtiin mikään ei ollut väärin ja musta oli taatusti valkoisinta valkoista mitä sen alan ministeriltä voi vaatia. Miettikää, tuon miehen laskutaidoilla Puolan valloituksen ensi vaiheen yhteydessä saatiin 258 kuolleesta 65 000 suuren valtakunnan puolesta kaatunutta suurta sankaria. Jos joku osaa laskea yhtä huonosti, niin hänelle löytyy käyttöä tosi-tv:ssä ja voi sitten tehdä upean uran sillä saralla. Niiltä kaatuneilta ei voi ihmeemmin kysellä siitä sankaruudesta, mutta voisi kuvitella että he hieman moittisivat häntä.
Operaatio Barbarossaa seuranneen vuoden aikana Saksan tappioluvut kasvoivat, ja kun sotaa johti ensimmäisen maailmansodan taistelulähetti ja hänen lähimpänä apunaan salonkikenraaleita, ei oikein muuta voinut odottaa. Kun Saksan kuudes armeija, Saksan suurin sotatoimiyhtymä oli saatu nalkkiin Stalingradissa, oli aikamoinen taikatemppu että jooseppi selitti asian kansalle Saksan suurena voittona. Se tosiasia, että tuossa taistelussa Saksa ja sen liittolaiset olivat menettäneet 800 000 sotilasta, ei vaivannut tätä arkipäivän Copperfieldiä. Hänen mukaansa kaatuneita oli muutama tuhat ja puna-armeija oli polvillaan. Samana iltana hän Berliinissä piti silti kuuluisan puheensa jossa nosti saksalaiset totaaliseen sotaan.
Saksalaiset olivat kyllä jo pitkään tienneet olevansa sodassa, mutta sillä puheella jooseppi teki asian kaikkien tiedettäväksi, ja kuvautti samalla lapsiaan jälkipolville. Englantilaisten pommikoneet kaupunkien yllä eivät olleet mitään varsinaisia harvinaisuuksia. Joosepin tilastojen mukaan niitä silti ammuttiin alas enemmän kuin niitä pystyttiin valmistamaan.
Loistava propaganda selitti että sekä länsiliittoutuneet ja puna-armeija odottavat vain armoniskua ja lisäksi se ensimmäisen maailmansodan taistelulähetti oli luvannut uusia ihmeaseita. Sellaisilla luodaan sen luokan Suur-Saksa että naapureita varmasti vielä kaduttaa. Luottakaa taistelulähettiin, oli joosepin viesti kansalle.

 Vielä pari vuotta myöhemmin, kun puna-armeija piiritti Berliiniä,  joosepin itselleen rakentama mainosmiehen rooli ei pettänyt. Kun muut natsijohtajat miettivät kuumeisesti keinoja tehdä pesäeroa Hitleriin ja jo pieneksi taakaksi muodostuneeseen natsipuolueeseen, niin jooseppi päätti perheineen muuttaa lähemmäksi tätä. Samaan bunkkeriin.

 Hän ei koskaan päässyt antautumaan amerikkalaisille. Kun olo oli riittävän tukala hän teki vaimonsa Magdan kanssa armomurhan kuudelle lapselleen, ja sitten itselleen. Huono ministeri, verrattuna ainakin Irakilaiseen virkaveljeensä.
Huvittavinta tässä on kai se, että jooseppi oli 20-luvulla kirjoittanut kirjan jota yksikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan. Kun vielä ajattelee ettei sitä taistelulähettiäkään kelpuutettu aikoinaan Wienin taideakatemiaan, niin mieleen nousee että mihin kaikkeen väärin ymmärretyt taiteilijat kykenevät. Jos Keith Richards tai Angus Young eivät olisi onnistuneet soittajina, niin olisiko heillä  molemmilla oma Pohjois-Korea?


 

 

                                            Kenraali Kultatukka

 

Vuonna 1839 New Rumleyssa Yhdysvaltojen Ohiossa syntyi maailmaan poikalapsi joka tuli itse synnyttämään monia legendoja. Ja myös myöhemmin onnistui pääsemään aika useaan elokuvaan. Tosin vain henkilöhahmona.
Monille nykypäivänkin ihmisille hän on sankari, mutta omille miehilleen hän oli kaikkea muuta. Hänen omat alaisensa vihasivat häntä. Upseeritoverit ja hänen esimiehensä eivät myöskään ihmeemmin pitäneet hänestä. Kyseessä on mies jonka jälkipolvet tuntevat lähinnä Little Big Hornin taistelusta. Siis siitä viimeisestään jonka kävi intiaaneja vastaan häviten sen, ja tapattaen omat miehensä ihan omaa syytään. Yksinkertaisuus ja pohjaton kunnianhimo kun ovat aina olleet vaarallinen yhdistelmä. Sivullisille, seuraajille ja muille viattomille.

George Armstrong Custer oli omasta mielestään synnynnäinen sotilas, johtaja ja viimekädessä nimenomaan sotilaiden johtaja. Ja ikään kuin todistaakseen oman arvionsa oikeaksi, hän valmistui West Pointin kadettikoulusta juuri sisällissodan kynnyksellä vuonna 1861 oman kurssinsa huonoimpana oppilaana. Tuostakin voi päätellä jotakin hänen johtajan taidoistaan, toisinaan  edes johtamisen opiskelu ei tee ihmisestä hyvää johtajaa. Ainakaan sotilasjohtajaa.
West Pointissa Custer sai lisänimen Curly, hän kun opiskelutovereidensa mielestä jo tuolloin kiinnitti hieman liikaa huomiota pitkiin hiuksiinsa. Myöhemmin intiaanit antoivat hänelle nimen kultatukka. West Pointissa hän keskittyi olemaan kaunis upseeri kaiken muun kustannuksella. Hän oli sisällissodan aikana armeijan kuvatuin upseeri, eli jo tuolloin poseeraaminen kannatti.

Sisällissodassa Custer palveli pohjoisvaltioiden armeijassa ja hankki mainetta muunmuassa Gettysburgin taistelussa tapattamalla tyhmänrohkeassa hyökkäyksessä 257 omaa sotilasta. Siis ihan omaa alaistaan. Ja se hyökkäys ei kuitenkaan johtanut mihinkään kovin merkittävään muutokseen koko sotaa ajatellen, mutta Custerin mielestä se oli ilmeisen oikeutettu siirto, koska varmaan kuolemaan hyökkäävät sotilaat näyttivät hyviltä. Henkiinjääneet sotilaat eivät jakaneet hänen ajatustaan. Eli ei mikään ihme että hänen omat sotilaansa vihasivat häntä. Kaikesta huolimatta Custerin omaa uraa ajatellen se hyökkäys kannatti. Viis vainajista.

Sodan aikana Custerille myönnettiin prikaatinkenraalin arvo, mikä ei kylläkään vastannut vakinaisen upseerin vastaavaa. Yhtä kaikki, arvomerkit kiilsivät, ja kiinnostaahan kaikki kiiltävä tietynlaisia lintujakin. Hän teetätti itselleen myös asepuvun joka toi mieleen toisen luokan husaarin ja siten myös esille hänen oman erinomaisuutensa tai arvostelijoiden mielestä hänen vajavuutensa. Pian sodan jälkeen tuo kenraalin arvo otettiin kuitenkin häneltä pois ja hänestä leivottiin armeijan eversti.
Eversti? Miehestä  joka rakasti mitaleita, arvomerkkejä jotka jättävät täkäläiset maakuntaviirit toiseksi. Lisäksi vielä naurettavan prameita asepukuja ja ylenpalttista pokkurointia, ja joka jo tuolloin oli rakastunut omasta mielestään ansaitsemaansa asemaan prikaatinkenraalina omien joukkojensa ylimpänä käskijänä.
Pettyneenä Custer alkoi suunnitella tulevaisuuttaan poliitikkona. Hän näki itsensä kyvykkäänä kongressiedustajana. Siinä olisi eduksi mikäli kykenisi ratkaisemaan ns. "intiaanikysymyksen" lopullisesti.
Matkallaan kohti uransa huipentumaa, jonka siis piti olla ainakin senaattorinvirka Washingtonissa, Custer jätti tasangoilla muutamassa vuodessa sotilaineen jälkeensä nykyisten arvioiden mukaan vähemmämmän kunnioitettavan jäljen. Lukemattomia tapettuja rauhaa halunneita amerikan alkuperäisasukkaita. Kuolleiden sukupuolesta tai iästä voi enää esittää summittaisia arvioita. Luku liikkuu kuitenkin tuhansissa.

Kun kultatukka oli onnistunut Washingtonissa suututtamaan erään tietyn presidentin saman vuoden keväällä kun tapasi kohtalonsa, hän sai tehtäväkseen rauhoittaa reservaatista karanneet intiaanit.  7.ratsuväkirykmentti astui hänen komentoonsa suuntana Montana, valtava preeria ja pahamaineiset intiaanit. Custer oli kuitenkin hyvillään saadessaan tilaisuuden päästä näyttämään taas johtamistaitojaan. Siitä olisi hyötyä Washingtonissa.
 
Pitkällä matkallaan kohti Little Big Hornin taistelua Custerin mieleen ei voinut mitenkään mahtua, että ne intiaanien johtajat joita hänellä oli vastassa, Istuva Härkä, Hullu Hevonen sekä Gall eivät olleet koskaan käyneet West Pointia. He tuskin tiesivät mitään stragegiasta mutta olivat loistavia taktikkoja. He olivat karismaattisia johtajia, jotka olivat kasvaneet  koko ikänsä johtamaan sotureitaan itsekin kuolemaa uhmaten. Todennäköisesti heistä jokainen oli jo tuolloin surmannut enemmän vihollisia kuin kultatukka oli laukaissut revolveriaan taistelussa. Ilmaan ampumisia ei lasketa. Ensimmäistä kertaa uransa aikana Custerilla oli  vastassaan miehiä jotka olivat synnynnäisiä sotureita, ja joiden vihan takana oli jo tuolloin satoja vuosia jatkunut intiaanien sortaminen ja vaino.
Kaiken lisäksi heillä oli puolellaan jotakin mitä Custer ei voinut edes kuvitella. Se oli epätoivo.
Epätoivo on sitä, kun kokonainen kansa on kadottanut  kyvyn toivoa parempaa.  Ne ihmiset joita Custer saapui pistämään takaisin ruotuun 25.6. 1876 olivat olleet epätoivoisia koko ikänsä. He olivat vihaisia, rohkeita, oikeudentahtoisia ja kyllä, valkoisten mittapuun mukaan villejä. Custerin rangaistusretki päättyi katastrofiin. Ei tiedetä kuinka paljon intiaaneja oli paikalla Little Big Hornin leirissä. Kuitenkin tuhansia. Ja rohkeita, kuolemaansa valmiita sotureita oli paljon enemmän kuin Custerin sotilailla oli ammuksia.
'
Hänen  komentamansa 7.ratsuväkirykmentti koki ehkä ei niin ällistyttävän tappion, jos huomioi Custerin ylimielisyyden määrän ja tietynlaisen viisauden puutteen. Vastaavan nöyryytyksen Yhdysvaltojen armeija koki vasta Vietnamissa liki sata vuotta myöhemmin.
Kaikesta huolimatta 7. ratsuvakirykmentti oli varmasti täynnä hienoja, rohkeita sotilaita ja ottamatta kunniaa pois heiltä,  historia on varmasti moneen kertaan osoittanut kuinka väärin hyviä ihmisiä voidaan tuomita varmaan kuolemaan.

Kuinka monta ihmishenkeä kultatukan kunnianhimoinen missio  vuosien mittaan sitten vaati, sitä kukaan ei tiedä. Mutta nykyisin Hullun Hevosen monumenttia veistetään vuoreen etelä-Dakotassa. Suurille miehille on paikka maapallon luissa, peruskalliossa. Pienet miehet saattavat päätyä huonoihin sarjakuviin.

Keveät mullat kultatukka. Poseeraamalla voi päästä pitkälle, tai ei minnekään. Muista pyytää heiltä anteeksi. Uhreiltasi.

 

 

 

 

 

 

 

Hautajaiset ovat oikeastaan aika merkillinen tapahtuma. Sen lisäksi että vainaja yleensä saatetaan maan poveen, saa hän usein osakseen ylisanoja ja huomiota jollaista ei eläessään saanut. Tuolloin on pahemmallakin kelmillä tilaisuutensa saada aikamoinen arvonnousu. Hieman tähän tapaan kävi mm. Yhdysvaltojen 37. presidentille Richard Nixonille omissa hautajaisissaan.

Richard Nixon (1913-1994) oli melkoinen surullisen hahmon ritari. Hän lähti mukaan politiikkaan vuonna 1946 päästen kongressin edustajainhuoneeseen, ja hyppäsi junasta vasta vuonna 1974 kun eräs kiusallinen skandaali alkoi haitata viranhoitoa.
 Uransa ensi taipaleella hän hankki mainetta jahtaamalla kommunisteiksi epäiltyjä senaattori McCarthyn vanavedessä, eikä siitä ainakaan haittaa ollut hänen uralleen. Tuohon aikaan ainakin republikaanien piirissä sen kaltainen toiminta katsottiin isänmaalliseksi, ja oli ilmeinen edellytys uralla etenemiselle.
Dwight D. Eisenhower nimesi hänet varapresidenttiehdokkaakseen vuonna 1952 ja kampanjan aikana Nixon antoi siihen astisen uransa parhaan poliittisen näytön, kun häntä syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä. Hän kirjaimellisesti puhui ja selitteli itsensä kuiville siitä sopasta. Tosin osa kampanjarahoista on yhä edelleen kateissa.
Mutta Nixonista tuli kuitenkin varapresidentti kun Eisenhower voitti vaalit. Voitti toistamiseen vuonna 1956 ja samoin teki Nixon.
Kaksi kautta varapresidenttinä oli oivaa kasvuaikaa Nixonille isompaa roolia varten.

Nixon oli ensimmäisen kerran republikaanipuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1960 vaaleissa. Tuolloin hän hävisi niukasti J.F. Kennedylle. Syynä siihen on pidetty sitä että ensimmäistä kertaa vaaliväittelyt televisioitiin. Lähetyksen aikana Kennedy vaikutti meikattuna itsevarmalta ja freesiltä, kun taas Nixon meikkaamattomana hikoili liikaa kuumissa lavasteissa, ja se pantiin merkille kotikatsomoissakin. Hikoileva presidentti ei kuulosta tai näytä kovin vakuuttavalta. Sellainen presidenttihän saattaisi vaikka pieraista.  Vaalitappion jälkeen republikaanien piirissä mietittiin mikä Kennedyssä oli muka niin erinomaista verrattuna Nixoniin, paitsi että Kennedy oli komea, älykäs, sanavalmis, nuorekas ja ovela. Olihan Nixonkin ovela, tosin muutoin jäi hieman Kennedyn varjoon. Kennedy tuli siis valituksi, ja kiitos Kevin Costnerin, moni meistä Kennedyn kauden jälkeen syntyneistäkin tietää kuinka hänen sitten kävi.
Vaalien jälkeen Nixon vetäytyi hetkeksi takavasemmalle valtakunnanpolitiikasta, kunnes vuonna 1962 päätti pyrkiä Kalifornian kuvernööriksi. Mutta se mikä myöhemmin onnistui eräältä A. Schwarzeneggeriltä, ei onnistunut tuolloin Nixonilta. Hän hävisi vaalit demokraattien Pat Brownille. Tämä riitti tulokseen pettyneelle Nixonille ja hän ilmoitti kiukkuisena jättävänsä politiikan, Kalifornian ja muuttavansa New Yorkiin.  

New Yorkin osalta tuo lupaus piti, mutta jo neljä vuotta myöhemmin hän oli jälleen mukana hämmentämässä republikaanien kongressivaalikampanjaa. Kaikki se hämmentäminen johti lopulta siihen, että vuonna 1968 Nixon oli taas republikaanien presidenttiehdokkaana. Kalifornian kultapoika oli palannut takaisin, ja millä tapaa. Hän voitti vaalit ylivoimaisesti ja oli viimein vallan ehdottomalla huipulla. Kampanjansa aikana Nixon oli luvannut lopettaa Vietnamin sodan, mutta niin ei tietenkään tapahtunut. Joka tapauksessa lupaus oli hyvä ja ajoi asiansa. Poliitikkojen toimenkuvaan kuuluu tehdä lupauksia jotka äänestäjät ovat uskovinaan. Sota Taka-Intiassa laajeni entisestään. Yhä enemmän Yhdysvaltalaisia nuoria miehiä lähetettiin sotimaan Vietnamiin. Muutoin Nixonin ulkopolitiikka oli suhteellisen onnistunutta. Hän harrasti ping-pong-diplomatiaa Kiinan kanssa ja vieraili siellä vuonna 1972. Taiwanissa tuo vierailu aiheutti pahennusta.

Samana vuonna oli taas presidentinvaalit ja etukäteen pöytä oli katettu valmiiksi Nixonille. Ja niinhän sitten kävi, että vaaleissa Nixon pyyhki pöytää vastustajallaan ja tuli uudelleenvalituksi. Taivas oli auki ja elämä hymyili, paitsi että Watergate-nimisessä hotellissa oli alkanut tapahtumasarja joka enteili Nixonin uran pikaista ja noloa loppua. Tuo skandaali kaikkine värikkäine käänteineen upotti Nixonin lopullisesti, kun häntä syytettiin valehtelusta, todisteiden tuhoamisesta ja kaikenlaisesta pienestä vilpistä vaalikampanjaansa koskien. Nykyäänhän sellainen on poliitikon arkea, mutta noina kunniakkaina aikoina kapteeni ei hevillä jättänyt uppoavaa laivaa. Viimein Nixonkin nöyrtyi tosiasioiden edessä, ja hän ilmoitti eroavansa virastaan ja lähti laivasta vasta sitten. Hänen seuraajansa Gerald Ford piti huolta ettei Nixonia rasitettu enää turhilla kuulusteluilla eron jälkeen, armahtamalla hänet kaikista mahdollisista rikoksista. Siinähän se vuoden 1952 kampanjarahasotkukin tuli samalla kuitattua.

 Nixonin kuoleman jälkeen alkoi uudelleenarviointi  hänen presidenttikaudestaan, ja yhtäkkiä poliittinen hylkiö nähtiinkin aikamoisena suurmiehenä ja rauhantekijänä. Paikalla hautajaisissa olivat kaikki elossa olevat Yhdysvaltain presidentit, ja kohtalaisen suuri joukko muita silmäätekeviä tai joskus aikoinaan sellaisiksi laskettuja. Ja yllättäen heillä kaikilla oli vainajasta pelkästään hyvää sanottavaa. Niinhän se hautajaisissa usein menee. Toki toisinkin voi käydä, sillä moni itsevaltias ja despootti on vasta omissa hautajaisissaan saanut kuulla olleensa täysi mulkku ja kansan kusettaja.

Lopuksi vinkkinä kaikille niille, jotka tunnistavat sisällään asuvan pienen lurjuksen. Säilyttäkää hyvät suhteet presidentteihin, entisiin, nykyisiin ja jos mahdollista, myös tuleviin. Sekä ministereihin ja muihin valtaapitäviin. Koska saattaahan olla, että hautajaisissanne he sanovat teistä viimeisen sanan.
Ja heidän sanansa painaa.

                                                

Jos joskus laadittaisiin listaa Suomen vihatuimmista ihmisistä, niin mitä ilmeisimmin Otto Wille Kuusinen sijoittuisi aika korkealle. Hänen meriitteihinsä kuului olla sellainen suomalainen poliitikko joka loi uransa pääosin Neuvostoliitossa.
Myöskin toimiminen Suomen vihatuimman hallituksen, nk. Terijoen hallituksen pääministerin tehtävässä nostaa hänen sijoitustaan tuolla kyseenalaisella listalla. Mitä ilmeisimmin Otto Wille oli kuitenkin ehtivä ja kykenevä mies. Hänen päättötodistuksensa keskiarvo kansakoulussa oli 9,2 ja myös myöhemmät opinnot sujuivat mallikkaasti. Nuorena ylioppilaana Otto Wille tunsi vetoa politiikkaan, ensin alkiolaisuuteen ja nuorsuomalaisuuteen kunnes valitsi puolueeksensa sosiaalidemokraatit. Noihin aikoihin O.W. työskenteli Työmies-lehden avustajana ja perusti myöhemmässä vaiheessa myös oman lehden.

Sotasankariksi hänestä sen sijaan ei ollut. Hänestä on aika mahdotonta saada minkäänlaista Antero Rokkaa vaikka kuinka historiaa värittäisi ja vääntelisi. Vuoden 1918 tapahtumien karatessa punaisten käsistä, hän sankarikuoleman sijaan valitsi monen muun punajohtajan tavoin vähemmän sankarillisen karkumatkan rajan yli itään Neuvosto-venäjälle, jättäen tuhannet aatetoverinsa aikamoiseen kuseen keräämään toisenlaista mainetta. Rajan takana O.W. harrasti kovan luokan itsekritiikkiä ja kirjoitteli pamfletteja Suomen vallankumouksesta joka ei ollut mennyt aivan niin kuin piti. Siellä hän myös tutustui tarkemmin Marxin teorioihin, kääntyi bolsevikiksi ja tutustui Staliniin. Kaikki merkittäviä asioita hänen pitkällä taipaleellaan joka paljon myöhemmin päättyi Kremlin muuriin.
Otto Wille oli myös innokas kerhoihminen. Hänen mukaansa oli nimetty Kuusisen-klubi, jonka jäsenet Suomesta paetessaan olivat epähuomiossa vieneet mukanaan Suomen Pankissa jouten ollutta ulkomaan valuuttaa ja sen turvin viettivät sangen elostelevaa elämää Pietarissa. Kahdeksan heistä murhattiin 31.8. 1920. Otto Wille itse selvisi naarmuitta, lähinnä siksi ettei ollut paikalla tuona iltana, eikä hänen tiedetä harmitelleen asiaa jälkeenpäin.

Pahimman poliittisen virhearvionsa Otto Wille saattoi tehdä 30-luvun lopulla, kun hän koti-ikävästä kärsiessään ilmoitti varmana tietona Stalinille että Suomen kansa on väsynyt olemaan vapaa demokratia ja ottaisi puna-armeijan mukanaan tuoman vaihtoehtoisen vapauden riemulla vastaan. Puna-armeijan divisioonat ilmoittautuivat sitten vastaanotolle 30.11.1939 ja se päättyi vasta seuraavana keväänä 105 päivää myöhemmin. Tilaisuuden jälkeen useimmat siihen osaa ottaneet neuvostokenraalit puolestaan ottivat vastaan niskalaukauksen ikään kuin henkilökohtaisena huomionosoituksena Stalinilta. Otto Willestä sen sijaan tehtiin NKP:n jäsen, mikä osoittaa jälleen aikamoista selviytymiskykyä Otto Willeltä ja luottamusta Stalinin suunnalta. Kun Stalin sitten kaikkien suureksi yllätykseksi ja pettymykseksi kuoli vuonna 1953, niin ollessaan lähdössä hautajaisiin Otto Wille vilkaisi eteisessä peiliin ja huomasi että hänen takkinsa rintamus oli aika pahasti sinapissa. Otto Wille oivalsi saman kuin moni muu Stalinin lähipiiriin kuulunut ja käänsi sujuvasti takkinsa. Aurinko nousisi vaikka isä aurinkoinen olikin jättänyt näyttämön. Sen ajan Neuvostoliitossa oli hyvin muodikasta kulkea takki nurinpäin käännettynä.

Naimisissa hän ehti olla useita kertoja, eli jonkinlainen naissankari hän kyllä oli. Kaikista hänen vaimoistaan eniten kerrottavaa Otto Willestä saattaisi olla hänen järjestyksessä toisella vaimollaan Aino Kuusisella. Hänet vietiin gulagiin vuonna 1938 ja vietti siellä seuraavat seitsemäntoista vuotta. Koko tuona aikana Otto Wille ei tehnyt mitään vaimonsa auttamiseksi, ei edes kirjoittanut hänelle vaikka itse kuului Stalinin lähipiiriin. Toisaalta ei Molotovkaan valitellut asiasta Stalinille kun hänen vaimonsa koki saman kohtalon.
Sitä, oliko kyseessä poliittinen puhdistus vaiko vain nuorten miesten ovela konsti päästä eroon nalkuttavista vaimoista, vaiko peräti vain maan tapa, on usein ihmetelty. Todennäköisesti kyse oli kaikista kolmesta. Joka tapauksessa naisten tiedetään ottaneen avioeroja heppoisimminkin perustein.

Varsinaiseen Stalinin ajan jälkeiseen valtataisteluun Otto Wille älysi olla ihmeemmin puuttumatta. Mutta kun tuo taistelu oli taas muutamaa vainajaa myöhemmin ohi ja valtaan nousi Nikita Hrustsov, niin kuinka ollakaan. Otto Wille oli jostakin syystä taas selviytyneiden joukossa. Jälleen kerran hän oli pelannut korttinsa siten että musta pekka jäi jonkun toisen käteen. Otto Wille nimettiin jopa NKP:n sihteeristöön. Hänestä voisi jokainen itseään opportunistina pitävä ottaa mallia.
Jo vuonna 1945 Otto Wille oli ilmoittanut kainon toiveensa päästä käymään vanhassa kotimaassaan. Toive teilattiin sekä Suomen että Neuvostoliiton toimesta. Suomalaiset eivät halunneet häntä takaisin, eikä Neuvostoliitto halunnut päästää häntä käymään Suomessa. Sielläkin ymmärrettiin hyvin että se agitaatio mitä Otto Wille oli aiemmin harrastanut maanmiehiään ja entistä kotimaataan kohtaan, ei olisi hyväksi Suomen ja Neuvostoliiton uudelleen lämmenneille suhteille.
Eli Otto Wille ei enää koskaan päässyt näkemään maata jossa oli syntynyt, kasvanut ja jonka pääministeri hän oli hetken ollut. Joskin vain teoriassa ja paperilla, mutta se oli kaikki ollut hyvin pienestä kiinni. Yhdestä surkeasta sodasta.
Kukaan ei osaa sanoa kaipasiko Otto Wille yhä Suomeen ennen kuolemaansa vuonna 1964. Todennäköisesti kyllä. Mutta laulujen lunnaat kun ovat mitä ovat, ja Suomen suhteen Otto Willelle jäi käteen huonoin kortti, niin ei auta valittaa. Onhan se surullista jos vanheneva, kuolemaa odottava mies ikävöi maata jonne ei voi päästä, mutta tässä tapauksessa asiaa itkee tuskin kukaan.