Jos joskus laadittaisiin listaa Suomen vihatuimmista ihmisistä, niin mitä ilmeisimmin Otto Wille Kuusinen sijoittuisi aika korkealle. Hänen meriitteihinsä kuului olla sellainen suomalainen poliitikko joka loi uransa pääosin Neuvostoliitossa.
Myöskin toimiminen Suomen vihatuimman hallituksen, nk. Terijoen hallituksen pääministerin tehtävässä nostaa hänen sijoitustaan tuolla kyseenalaisella listalla. Mitä ilmeisimmin Otto Wille oli kuitenkin ehtivä ja kykenevä mies. Hänen päättötodistuksensa keskiarvo kansakoulussa oli 9,2 ja myös myöhemmät opinnot sujuivat mallikkaasti. Nuorena ylioppilaana Otto Wille tunsi vetoa politiikkaan, ensin alkiolaisuuteen ja nuorsuomalaisuuteen kunnes valitsi puolueeksensa sosiaalidemokraatit. Noihin aikoihin O.W. työskenteli Työmies-lehden avustajana ja perusti myöhemmässä vaiheessa myös oman lehden.

Sotasankariksi hänestä sen sijaan ei ollut. Hänestä on aika mahdotonta saada minkäänlaista Antero Rokkaa vaikka kuinka historiaa värittäisi ja vääntelisi. Vuoden 1918 tapahtumien karatessa punaisten käsistä, hän sankarikuoleman sijaan valitsi monen muun punajohtajan tavoin vähemmän sankarillisen karkumatkan rajan yli itään Neuvosto-venäjälle, jättäen tuhannet aatetoverinsa aikamoiseen kuseen keräämään toisenlaista mainetta. Rajan takana O.W. harrasti kovan luokan itsekritiikkiä ja kirjoitteli pamfletteja Suomen vallankumouksesta joka ei ollut mennyt aivan niin kuin piti. Siellä hän myös tutustui tarkemmin Marxin teorioihin, kääntyi bolsevikiksi ja tutustui Staliniin. Kaikki merkittäviä asioita hänen pitkällä taipaleellaan joka paljon myöhemmin päättyi Kremlin muuriin.
Otto Wille oli myös innokas kerhoihminen. Hänen mukaansa oli nimetty Kuusisen-klubi, jonka jäsenet Suomesta paetessaan olivat epähuomiossa vieneet mukanaan Suomen Pankissa jouten ollutta ulkomaan valuuttaa ja sen turvin viettivät sangen elostelevaa elämää Pietarissa. Kahdeksan heistä murhattiin 31.8. 1920. Otto Wille itse selvisi naarmuitta, lähinnä siksi ettei ollut paikalla tuona iltana, eikä hänen tiedetä harmitelleen asiaa jälkeenpäin.

Pahimman poliittisen virhearvionsa Otto Wille saattoi tehdä 30-luvun lopulla, kun hän koti-ikävästä kärsiessään ilmoitti varmana tietona Stalinille että Suomen kansa on väsynyt olemaan vapaa demokratia ja ottaisi puna-armeijan mukanaan tuoman vaihtoehtoisen vapauden riemulla vastaan. Puna-armeijan divisioonat ilmoittautuivat sitten vastaanotolle 30.11.1939 ja se päättyi vasta seuraavana keväänä 105 päivää myöhemmin. Tilaisuuden jälkeen useimmat siihen osaa ottaneet neuvostokenraalit puolestaan ottivat vastaan niskalaukauksen ikään kuin henkilökohtaisena huomionosoituksena Stalinilta. Otto Willestä sen sijaan tehtiin NKP:n jäsen, mikä osoittaa jälleen aikamoista selviytymiskykyä Otto Willeltä ja luottamusta Stalinin suunnalta. Kun Stalin sitten kaikkien suureksi yllätykseksi ja pettymykseksi kuoli vuonna 1953, niin ollessaan lähdössä hautajaisiin Otto Wille vilkaisi eteisessä peiliin ja huomasi että hänen takkinsa rintamus oli aika pahasti sinapissa. Otto Wille oivalsi saman kuin moni muu Stalinin lähipiiriin kuulunut ja käänsi sujuvasti takkinsa. Aurinko nousisi vaikka isä aurinkoinen olikin jättänyt näyttämön. Sen ajan Neuvostoliitossa oli hyvin muodikasta kulkea takki nurinpäin käännettynä.

Naimisissa hän ehti olla useita kertoja, eli jonkinlainen naissankari hän kyllä oli. Kaikista hänen vaimoistaan eniten kerrottavaa Otto Willestä saattaisi olla hänen järjestyksessä toisella vaimollaan Aino Kuusisella. Hänet vietiin gulagiin vuonna 1938 ja vietti siellä seuraavat seitsemäntoista vuotta. Koko tuona aikana Otto Wille ei tehnyt mitään vaimonsa auttamiseksi, ei edes kirjoittanut hänelle vaikka itse kuului Stalinin lähipiiriin. Toisaalta ei Molotovkaan valitellut asiasta Stalinille kun hänen vaimonsa koki saman kohtalon.
Sitä, oliko kyseessä poliittinen puhdistus vaiko vain nuorten miesten ovela konsti päästä eroon nalkuttavista vaimoista, vaiko peräti vain maan tapa, on usein ihmetelty. Todennäköisesti kyse oli kaikista kolmesta. Joka tapauksessa naisten tiedetään ottaneen avioeroja heppoisimminkin perustein.

Varsinaiseen Stalinin ajan jälkeiseen valtataisteluun Otto Wille älysi olla ihmeemmin puuttumatta. Mutta kun tuo taistelu oli taas muutamaa vainajaa myöhemmin ohi ja valtaan nousi Nikita Hrustsov, niin kuinka ollakaan. Otto Wille oli jostakin syystä taas selviytyneiden joukossa. Jälleen kerran hän oli pelannut korttinsa siten että musta pekka jäi jonkun toisen käteen. Otto Wille nimettiin jopa NKP:n sihteeristöön. Hänestä voisi jokainen itseään opportunistina pitävä ottaa mallia.
Jo vuonna 1945 Otto Wille oli ilmoittanut kainon toiveensa päästä käymään vanhassa kotimaassaan. Toive teilattiin sekä Suomen että Neuvostoliiton toimesta. Suomalaiset eivät halunneet häntä takaisin, eikä Neuvostoliitto halunnut päästää häntä käymään Suomessa. Sielläkin ymmärrettiin hyvin että se agitaatio mitä Otto Wille oli aiemmin harrastanut maanmiehiään ja entistä kotimaataan kohtaan, ei olisi hyväksi Suomen ja Neuvostoliiton uudelleen lämmenneille suhteille.
Eli Otto Wille ei enää koskaan päässyt näkemään maata jossa oli syntynyt, kasvanut ja jonka pääministeri hän oli hetken ollut. Joskin vain teoriassa ja paperilla, mutta se oli kaikki ollut hyvin pienestä kiinni. Yhdestä surkeasta sodasta.
Kukaan ei osaa sanoa kaipasiko Otto Wille yhä Suomeen ennen kuolemaansa vuonna 1964. Todennäköisesti kyllä. Mutta laulujen lunnaat kun ovat mitä ovat, ja Suomen suhteen Otto Willelle jäi käteen huonoin kortti, niin ei auta valittaa. Onhan se surullista jos vanheneva, kuolemaa odottava mies ikävöi maata jonne ei voi päästä, mutta tässä tapauksessa asiaa itkee tuskin kukaan.