Hautajaiset ovat oikeastaan aika merkillinen tapahtuma. Sen lisäksi että vainaja yleensä saatetaan maan poveen, saa hän usein osakseen ylisanoja ja huomiota jollaista ei eläessään saanut. Tuolloin on pahemmallakin kelmillä tilaisuutensa saada aikamoinen arvonnousu. Hieman tähän tapaan kävi mm. Yhdysvaltojen 37. presidentille Richard Nixonille omissa hautajaisissaan.

Richard Nixon (1913-1994) oli melkoinen surullisen hahmon ritari. Hän lähti mukaan politiikkaan vuonna 1946 päästen kongressin edustajainhuoneeseen, ja hyppäsi junasta vasta vuonna 1974 kun eräs kiusallinen skandaali alkoi haitata viranhoitoa.
 Uransa ensi taipaleella hän hankki mainetta jahtaamalla kommunisteiksi epäiltyjä senaattori McCarthyn vanavedessä, eikä siitä ainakaan haittaa ollut hänen uralleen. Tuohon aikaan ainakin republikaanien piirissä sen kaltainen toiminta katsottiin isänmaalliseksi, ja oli ilmeinen edellytys uralla etenemiselle.
Dwight D. Eisenhower nimesi hänet varapresidenttiehdokkaakseen vuonna 1952 ja kampanjan aikana Nixon antoi siihen astisen uransa parhaan poliittisen näytön, kun häntä syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä. Hän kirjaimellisesti puhui ja selitteli itsensä kuiville siitä sopasta. Tosin osa kampanjarahoista on yhä edelleen kateissa.
Mutta Nixonista tuli kuitenkin varapresidentti kun Eisenhower voitti vaalit. Voitti toistamiseen vuonna 1956 ja samoin teki Nixon.
Kaksi kautta varapresidenttinä oli oivaa kasvuaikaa Nixonille isompaa roolia varten.

Nixon oli ensimmäisen kerran republikaanipuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1960 vaaleissa. Tuolloin hän hävisi niukasti J.F. Kennedylle. Syynä siihen on pidetty sitä että ensimmäistä kertaa vaaliväittelyt televisioitiin. Lähetyksen aikana Kennedy vaikutti meikattuna itsevarmalta ja freesiltä, kun taas Nixon meikkaamattomana hikoili liikaa kuumissa lavasteissa, ja se pantiin merkille kotikatsomoissakin. Hikoileva presidentti ei kuulosta tai näytä kovin vakuuttavalta. Sellainen presidenttihän saattaisi vaikka pieraista.  Vaalitappion jälkeen republikaanien piirissä mietittiin mikä Kennedyssä oli muka niin erinomaista verrattuna Nixoniin, paitsi että Kennedy oli komea, älykäs, sanavalmis, nuorekas ja ovela. Olihan Nixonkin ovela, tosin muutoin jäi hieman Kennedyn varjoon. Kennedy tuli siis valituksi, ja kiitos Kevin Costnerin, moni meistä Kennedyn kauden jälkeen syntyneistäkin tietää kuinka hänen sitten kävi.
Vaalien jälkeen Nixon vetäytyi hetkeksi takavasemmalle valtakunnanpolitiikasta, kunnes vuonna 1962 päätti pyrkiä Kalifornian kuvernööriksi. Mutta se mikä myöhemmin onnistui eräältä A. Schwarzeneggeriltä, ei onnistunut tuolloin Nixonilta. Hän hävisi vaalit demokraattien Pat Brownille. Tämä riitti tulokseen pettyneelle Nixonille ja hän ilmoitti kiukkuisena jättävänsä politiikan, Kalifornian ja muuttavansa New Yorkiin.  

New Yorkin osalta tuo lupaus piti, mutta jo neljä vuotta myöhemmin hän oli jälleen mukana hämmentämässä republikaanien kongressivaalikampanjaa. Kaikki se hämmentäminen johti lopulta siihen, että vuonna 1968 Nixon oli taas republikaanien presidenttiehdokkaana. Kalifornian kultapoika oli palannut takaisin, ja millä tapaa. Hän voitti vaalit ylivoimaisesti ja oli viimein vallan ehdottomalla huipulla. Kampanjansa aikana Nixon oli luvannut lopettaa Vietnamin sodan, mutta niin ei tietenkään tapahtunut. Joka tapauksessa lupaus oli hyvä ja ajoi asiansa. Poliitikkojen toimenkuvaan kuuluu tehdä lupauksia jotka äänestäjät ovat uskovinaan. Sota Taka-Intiassa laajeni entisestään. Yhä enemmän Yhdysvaltalaisia nuoria miehiä lähetettiin sotimaan Vietnamiin. Muutoin Nixonin ulkopolitiikka oli suhteellisen onnistunutta. Hän harrasti ping-pong-diplomatiaa Kiinan kanssa ja vieraili siellä vuonna 1972. Taiwanissa tuo vierailu aiheutti pahennusta.

Samana vuonna oli taas presidentinvaalit ja etukäteen pöytä oli katettu valmiiksi Nixonille. Ja niinhän sitten kävi, että vaaleissa Nixon pyyhki pöytää vastustajallaan ja tuli uudelleenvalituksi. Taivas oli auki ja elämä hymyili, paitsi että Watergate-nimisessä hotellissa oli alkanut tapahtumasarja joka enteili Nixonin uran pikaista ja noloa loppua. Tuo skandaali kaikkine värikkäine käänteineen upotti Nixonin lopullisesti, kun häntä syytettiin valehtelusta, todisteiden tuhoamisesta ja kaikenlaisesta pienestä vilpistä vaalikampanjaansa koskien. Nykyäänhän sellainen on poliitikon arkea, mutta noina kunniakkaina aikoina kapteeni ei hevillä jättänyt uppoavaa laivaa. Viimein Nixonkin nöyrtyi tosiasioiden edessä, ja hän ilmoitti eroavansa virastaan ja lähti laivasta vasta sitten. Hänen seuraajansa Gerald Ford piti huolta ettei Nixonia rasitettu enää turhilla kuulusteluilla eron jälkeen, armahtamalla hänet kaikista mahdollisista rikoksista. Siinähän se vuoden 1952 kampanjarahasotkukin tuli samalla kuitattua.

 Nixonin kuoleman jälkeen alkoi uudelleenarviointi  hänen presidenttikaudestaan, ja yhtäkkiä poliittinen hylkiö nähtiinkin aikamoisena suurmiehenä ja rauhantekijänä. Paikalla hautajaisissa olivat kaikki elossa olevat Yhdysvaltain presidentit, ja kohtalaisen suuri joukko muita silmäätekeviä tai joskus aikoinaan sellaisiksi laskettuja. Ja yllättäen heillä kaikilla oli vainajasta pelkästään hyvää sanottavaa. Niinhän se hautajaisissa usein menee. Toki toisinkin voi käydä, sillä moni itsevaltias ja despootti on vasta omissa hautajaisissaan saanut kuulla olleensa täysi mulkku ja kansan kusettaja.

Lopuksi vinkkinä kaikille niille, jotka tunnistavat sisällään asuvan pienen lurjuksen. Säilyttäkää hyvät suhteet presidentteihin, entisiin, nykyisiin ja jos mahdollista, myös tuleviin. Sekä ministereihin ja muihin valtaapitäviin. Koska saattaahan olla, että hautajaisissanne he sanovat teistä viimeisen sanan.
Ja heidän sanansa painaa.